"Ootko muuten huomannut, että mä en ole kertaakaan unohtanut sanoa sulle sitä, että mä rakastan sua?", hän sanoo mennessämme nukkumaan. Kuinka voisinkaan olla huomaamatta...?

En ole tottunut tällaiseen! En ole tottunut siihen, että rinnallani on mies, kuka jo pelkällä olemassaolollaan tekee minut onnelliseksi. Hänen kanssaan ei tarvitse käydä kauppaa, hänelle kelpaan tällaisena ihmisenä kuin mitä olen, niine vikoineni ja virheineni. Hänen kanssaan minun ei tarvitse pyrkiä parempaan kenenkään toisen kuin itseni tähden. Hänen kanssaan minun ei tarvitse pelätä, hävetä tai tuntea huonommuutta itsestäni tai siitä miten haluan elämäni elää.

Olen joskus ajatellut, että ex-puolisoni uskottomuus oli ikään kuin lahja minulle, vaikkei se siltä silloin tuntunutkaan. Ennen tuota päivää en tiennyt mitä henkinen kipu on. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että miten pieniksi palasiksi ihminen voikaan mennä toisen käsissä, toisen ihmisen tekojen seurauksena. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, että on olemassa niinkin syviä vesiä kuin missä tuolloin kävin...

Nukuin painostavaa unta. Tuntui raskaalta herätä. Ikään kuin aavistin jo unessani, että kaikki ei ollut hyvin. Keskein raskaan unen minut repäistiin säpsähtäen hereille; havahduin siihen, että puolisoni istuu sängynlaidalla sormustaan minua kohden ojentaen. Silloin tiesin. Sanoja ei tarvittu. Tuntui, että koko maailma romahtaa siinä silmieni edessä. Lähes kuulin sisimmässäni sen kaaoksen, kaiken sen sirpaloitumisen yhtenä suurena päätä kiristävänä huminana. Sitten tuli tuska. Tuntui kuin rintakehäni olisi painunut kasaan, en saanut henkeä. En pystynyt itkemään; kuinka olisin, enhän edes pystynyt puhumaan?

Nousin ylös sängystä, mahdollisimman kauas puolisostani. En halunnut häntä lähelleni. En kuulla selityksiä, en mitään. En halunnut häneltä enää mitään, sillä olinhan antanut hänen käsiinsä jotakin arvokkainta - minut - ja mitä tapahtui? En ollut koskaan aikaisemmin joutunut keräilemään minuuteni palasia, sillä koskaan aiemmin minua ei oltu rikottu. Ei koskaan aikaisemmin ennen tuota aamua. Olin palasina, koko ihmisyyteni oli rikottu pieniksi pirstaleiksi. Tuntui siltä kuin minut olisi häpäisty, sitoutumistani pilkattu, luottamukseni raiskattu pettämällä. Olin tehty arvottomaksi, naurettavaksi. Minut. Ei minua saa kohdella huonosti. Ja siltikin olin antanut tuon kaiken tapahtua itselleni.

Ymmärrän toki, että uskottomuus on aina yksilön oma valinta, josta vastuu on täysin hänellä, mutta... Tietysti minä ajattelen siten, että miksi helvetissä annoin tuon kaiken tapahtua minulle? Olinko liian sinisilmäinen vaiko liian kiltti? Olisiko minun pitänyt epäillä tai olla mustasukkainen? Olisiko minun pitänyt olla jotakin muuta, toimia jotenkin eri tavalla?

Ei. Ei minun olisi pitänyt yhtään mitään, sillä minun olisi kuulunut riittää juuri tällaisena kuin mitä minä olen. Näin jälkikäteen katsottuna voidaan ehkä sanoa, että ainoa asia mitä minun olisi pitänyt tuolloin tehdä, olisi ollut jättää se mies jo paljon aiemmin. Näin olisin säästynyt monelta kärsimykseltä ja itkulta.

Kuten jo sanottua, nyt siis näen asian siten, että ex-puolisoni uskottomuus oli ikään kuin lahja minulle, sillä ilman tuota tapahtumaa en olisi tässä. Kaiken sen helvetin jälkeen minä ainakin nyt tiedän mitä haluan ja etenkin, että mitä minä en halua. Mutta jos saisin jotakin pyytää, niin pieni pyyntö minullakin olisi; älä anna minua kohdeltavan itsestäänselvyytenä kiltteyteni tähden, sillä en minäkään kaikkea jaksa.

Jokainen joka on pidellyt
aaltojen silittämää kiveä kädessään
tietää
että jatkuvilla hyväilyillä
on ihmeitä tekevä voima.

-Tommy Tabermann-