Tänään on muuttopäivä. Vihdoinkin Hän tulee luokseni, muuttaa yhteiseen asuntoomme, kotiimme.

Kotiimme. Vieläkin tuo kuulostaa niin hassulta lausua ääneen. Niin epätodelliselta, mutta ihanalta. Ja se lienee tärkeintä tässä, se, että olemme onnellisia. Vihdoinkin. Kaikkien näiden kärsimysten jälkeen aion antaa itselleni luvan olla aidosti onnellinen sekä luottaa siihen, että mikään tai kukaan ei minulta tätä pois voi viedä.

On monia korvaamattomia hetkiä, jotka me menetämme hautomalla murheita. Murheita joita me emme enää edes vuoden tai kahden päästä muista. Miksi siis murehtia tai pelätä? Elämä on aivan liian lyhyt hukattavaksi pikkusieluisuuteen.

Tietysti tulee hetkiä jolloin pelkään. Pelkään, että tietääkö Hän todella kuinka paljon hänestä välitän, kuinka paljon rakastankaan? Luottaako Hän minuun, uskooko siihen, että minä en koskaan tule häntä tahallisesti satuttamaan. En pettämään, en hylkäämään. Tietääkö hän todella kaiken tämän, uskooko itsekin näin? Ei ole kuitenkaan keinoa, millä voisin kaiken tämän todistaa. On vain aikaa, aikaa näyttää tämä kaikki Hänelle ja siten kertoa, että kuinka paljon rakastankaan.

Jos tämä on minusta kiinni, tulee tälle tarinalle onnellinen loppu.