Mies kävi koiraan käsiksi. Tarttui sitä raajasta, retuutti ja heitti eteisen lattialle.

Tervetuloa taloon, pelko.

Meillä asuu pelokas pieni koira. Se kaivautuu kainalooni sohvalle, tulee viereeni iltaisin. Se toivoo, että minä suojelisin sitä kaikelta. Mutta saahan tässä itsekin pelätä. Toivoa aina, että mies ei menettäisi hermojaan ja purkaisi kiukkuaan koiraamme. Tai siis koiraani. Minunhan se on, minun vastuullani - perkeleen kiusankappale - aina mieheni tiellä. En minä tätä halunnut. Tällaista elämää, että aina saa olla varpaillaan ja pelätä seuraavaa hermostumista.

Ulkotakkini taskussa on pieni postikortti. Kortissa on sanoja, paljon merkityksettömiä sanoja sekä anteeksipyyntö. Niin. Kyllähän minä ymmärrän, ei se ollut kenenkään vika. Tavallaanhan minä ärsytin, se oli minunkin vikani, että miehelläni meni hermot. Ja minä lensin päin olohuoneen seinää. Mutta sehän oli vain yksittäinen kerta. Ja kuitattavissa kortilla. Niinhän?

En minä enää jaksa tätä. Liian paljon tuskaa, liian lyhyessä ajassa. Kaikki miehet satuttavat - tavalla tai toisella. Kun luen puolentoista vuoden takaisia kirjoitelmiani, en voi muuta kuin hymähtää. Että tervetuloa vaan taloon, pelko sekä typeryys.

Helvetin paha olo. En osaa selittää sitä, että mistä tämä ahdistus kumpuaa, tunnen vain sen kuinka kokonaisvaltaista tämä tuska on. On niin vaikeaa pukea tätä sanoiksi.

Tai edes tunnustaa tätä itselleen.

En minä halua, että toinen on tekevä minut ehjäksi. Enhän voisi sitä edes vaatia. Ei kukaan muu voi minua auttaa kuin minä itse. Itse minun tulee itseni kasata vaikken edes tiedä, että onko ehjäksi tuleminen enää edes mahdollista? Mutta näinkään en voi jatkaa, en tämän pahan olon kanssa.

Tulee syyllinen olo siitä, että itken keskellä yötä. Valvotan toista, vieläpä keskellä viikkoa, vaikka töihinkin pitäisi jaksaa aamulla nousta. Tulee typerä olo, etenkin jos seuraavana päivänä koko asia kuitataan sillä, että olen sekoillut. Väsymyksestä tai jostakin, ihan sama. Pointtina kuitenkin se, etten se ollut minä. Tai etten se voinut olla minä.

Silloinhan en olisi sitä jotakin, mihin toinen on rakastunut.

Pelkään. Mä pelkään ihan helvetisti ja se ahdistaa. Tuntuu, että mun täytyisi käpertyä johonkin nurkkaan pakoon tältä kaikelta tai muuten seinät kaatuvat päälleni. En kestä tätä kehoa - tai pikemminkin ruumista - sillä niin kuolleelta ja vieraalta tämä tuntuu. Kuolleelta taakalta. Taakalta etenkin. Kuvottavan näköiseltä taakalta, mitä joudun julkisesti esittelemään. Asettua arvostelun kohteeksi. Tulla verratuksi, mikä on pahinta.

Katselen kaikkia niitä kauniita naisia ja mieleni tekisi kuolla.   

Tuntuu, että se näkyy ulospäin. Kaikki pystyvät näkemään sen, miten likainen ja häpäisty olen. Käytetty. Koskettu. Vain vastenmielisille ihmisille tehdään pahaa, sillä kuka nyt jotakin kaunista haluaisi tuhota ja häpäistä. Syvä häpeä on ainoa tunne, mikä on syöpynyt niin syvälle sisimpääni etten saa pyyhittyä sitä pois. Olen niin hukassa. Mä en selviä tästä yksin, mutta samaan aikaan mun täytyisi selvitä yksin, sillä kukaan muu ei ole minua auttamassa, ei tekevä ehjäksi.

On sanoja, mitkä lohduttavat. Olisi olemassa sanoja, mitkä oikeasti lohduttaisivat, paikkaisivat. Mutta vain jos ne kuulisi oikeaan aikaan, oikean ihmisen lausumina. En minä voi keneltäkään lohtua anella, pyynnöstä mitään tilata.

 

"Ootko muuten huomannut, että mä en ole kertaakaan unohtanut sanoa sulle sitä, että mä rakastan sua?", hän sanoo mennessämme nukkumaan. Kuinka voisinkaan olla huomaamatta...?

En ole tottunut tällaiseen! En ole tottunut siihen, että rinnallani on mies, kuka jo pelkällä olemassaolollaan tekee minut onnelliseksi. Hänen kanssaan ei tarvitse käydä kauppaa, hänelle kelpaan tällaisena ihmisenä kuin mitä olen, niine vikoineni ja virheineni. Hänen kanssaan minun ei tarvitse pyrkiä parempaan kenenkään toisen kuin itseni tähden. Hänen kanssaan minun ei tarvitse pelätä, hävetä tai tuntea huonommuutta itsestäni tai siitä miten haluan elämäni elää.

Olen joskus ajatellut, että ex-puolisoni uskottomuus oli ikään kuin lahja minulle, vaikkei se siltä silloin tuntunutkaan. Ennen tuota päivää en tiennyt mitä henkinen kipu on. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että miten pieniksi palasiksi ihminen voikaan mennä toisen käsissä, toisen ihmisen tekojen seurauksena. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, että on olemassa niinkin syviä vesiä kuin missä tuolloin kävin...

Nukuin painostavaa unta. Tuntui raskaalta herätä. Ikään kuin aavistin jo unessani, että kaikki ei ollut hyvin. Keskein raskaan unen minut repäistiin säpsähtäen hereille; havahduin siihen, että puolisoni istuu sängynlaidalla sormustaan minua kohden ojentaen. Silloin tiesin. Sanoja ei tarvittu. Tuntui, että koko maailma romahtaa siinä silmieni edessä. Lähes kuulin sisimmässäni sen kaaoksen, kaiken sen sirpaloitumisen yhtenä suurena päätä kiristävänä huminana. Sitten tuli tuska. Tuntui kuin rintakehäni olisi painunut kasaan, en saanut henkeä. En pystynyt itkemään; kuinka olisin, enhän edes pystynyt puhumaan?

Nousin ylös sängystä, mahdollisimman kauas puolisostani. En halunnut häntä lähelleni. En kuulla selityksiä, en mitään. En halunnut häneltä enää mitään, sillä olinhan antanut hänen käsiinsä jotakin arvokkainta - minut - ja mitä tapahtui? En ollut koskaan aikaisemmin joutunut keräilemään minuuteni palasia, sillä koskaan aiemmin minua ei oltu rikottu. Ei koskaan aikaisemmin ennen tuota aamua. Olin palasina, koko ihmisyyteni oli rikottu pieniksi pirstaleiksi. Tuntui siltä kuin minut olisi häpäisty, sitoutumistani pilkattu, luottamukseni raiskattu pettämällä. Olin tehty arvottomaksi, naurettavaksi. Minut. Ei minua saa kohdella huonosti. Ja siltikin olin antanut tuon kaiken tapahtua itselleni.

Ymmärrän toki, että uskottomuus on aina yksilön oma valinta, josta vastuu on täysin hänellä, mutta... Tietysti minä ajattelen siten, että miksi helvetissä annoin tuon kaiken tapahtua minulle? Olinko liian sinisilmäinen vaiko liian kiltti? Olisiko minun pitänyt epäillä tai olla mustasukkainen? Olisiko minun pitänyt olla jotakin muuta, toimia jotenkin eri tavalla?

Ei. Ei minun olisi pitänyt yhtään mitään, sillä minun olisi kuulunut riittää juuri tällaisena kuin mitä minä olen. Näin jälkikäteen katsottuna voidaan ehkä sanoa, että ainoa asia mitä minun olisi pitänyt tuolloin tehdä, olisi ollut jättää se mies jo paljon aiemmin. Näin olisin säästynyt monelta kärsimykseltä ja itkulta.

Kuten jo sanottua, nyt siis näen asian siten, että ex-puolisoni uskottomuus oli ikään kuin lahja minulle, sillä ilman tuota tapahtumaa en olisi tässä. Kaiken sen helvetin jälkeen minä ainakin nyt tiedän mitä haluan ja etenkin, että mitä minä en halua. Mutta jos saisin jotakin pyytää, niin pieni pyyntö minullakin olisi; älä anna minua kohdeltavan itsestäänselvyytenä kiltteyteni tähden, sillä en minäkään kaikkea jaksa.

Jokainen joka on pidellyt
aaltojen silittämää kiveä kädessään
tietää
että jatkuvilla hyväilyillä
on ihmeitä tekevä voima.

-Tommy Tabermann-

Tuntui niin hyvältä vihdoinkin herätä sen miehen vierestä, ketä rakastan. Silitellen herätellä häntä, katsella sivusilmällä sitä kuinka toinen unisena kömpii suihkuun heräilemään. Olin jo heti aamusta niin onnellinen.

"Haluatko sitten yksin elää?", kysyit.
"En."
Enempää en viitsinyt vastata.
"...mutta en sinun kanssasi" - olisi pitänyt jatkaa.
"En sinun kanssasi yksin."

Miksen jo aiemmin tehnyt tätä ratkaisua? Miksen jo aiemmin ravistellut itseäni irti sellaisen miehen otteista, kuka ei ollut minulle hyväksi. Kuka satutti ja loukkasi minua sanoillaan ja teoillaan, toistuvasti, järjestelmällisesti. Miksen minä pystynyt olemaan vahva hänen kanssaan, puolustaa itseäni ja oikeuksiani? Miksen minä ollut itselleni armollisempi? Katkera en kuitenkaan ole, enhän voisi olla. En tunne enää mitään häntä kohtaan.

Ei sydämessäni ole mitään kylttiä.
Ei siinä lue:
"Hätätilanteessa riko."

Toisaalta, onhan minulla nyt kaikki aika maailmassa. Kaikki se aika annettavaksi Hänelle. Kaikki se aika ja oikeus olla oma itseni - ilman, että minun tulisi tuntea siitä syyllisyyttä saatika sitten hävetä itseäni.  

Niin.
En minä tiedä mitä sinulle sanoa.
En aio todistella tai uskotella.
Mihinkään en ole menossa,
mutta jollet sinä avaa oveasi luottamukselle,
olet sisimmässäsi jo sulkenut minulta pääsyn sydämeesi.

 

Tänään on muuttopäivä. Vihdoinkin Hän tulee luokseni, muuttaa yhteiseen asuntoomme, kotiimme.

Kotiimme. Vieläkin tuo kuulostaa niin hassulta lausua ääneen. Niin epätodelliselta, mutta ihanalta. Ja se lienee tärkeintä tässä, se, että olemme onnellisia. Vihdoinkin. Kaikkien näiden kärsimysten jälkeen aion antaa itselleni luvan olla aidosti onnellinen sekä luottaa siihen, että mikään tai kukaan ei minulta tätä pois voi viedä.

On monia korvaamattomia hetkiä, jotka me menetämme hautomalla murheita. Murheita joita me emme enää edes vuoden tai kahden päästä muista. Miksi siis murehtia tai pelätä? Elämä on aivan liian lyhyt hukattavaksi pikkusieluisuuteen.

Tietysti tulee hetkiä jolloin pelkään. Pelkään, että tietääkö Hän todella kuinka paljon hänestä välitän, kuinka paljon rakastankaan? Luottaako Hän minuun, uskooko siihen, että minä en koskaan tule häntä tahallisesti satuttamaan. En pettämään, en hylkäämään. Tietääkö hän todella kaiken tämän, uskooko itsekin näin? Ei ole kuitenkaan keinoa, millä voisin kaiken tämän todistaa. On vain aikaa, aikaa näyttää tämä kaikki Hänelle ja siten kertoa, että kuinka paljon rakastankaan.

Jos tämä on minusta kiinni, tulee tälle tarinalle onnellinen loppu.