Tuntui niin hyvältä vihdoinkin herätä sen miehen vierestä, ketä rakastan. Silitellen herätellä häntä, katsella sivusilmällä sitä kuinka toinen unisena kömpii suihkuun heräilemään. Olin jo heti aamusta niin onnellinen.

"Haluatko sitten yksin elää?", kysyit.
"En."
Enempää en viitsinyt vastata.
"...mutta en sinun kanssasi" - olisi pitänyt jatkaa.
"En sinun kanssasi yksin."

Miksen jo aiemmin tehnyt tätä ratkaisua? Miksen jo aiemmin ravistellut itseäni irti sellaisen miehen otteista, kuka ei ollut minulle hyväksi. Kuka satutti ja loukkasi minua sanoillaan ja teoillaan, toistuvasti, järjestelmällisesti. Miksen minä pystynyt olemaan vahva hänen kanssaan, puolustaa itseäni ja oikeuksiani? Miksen minä ollut itselleni armollisempi? Katkera en kuitenkaan ole, enhän voisi olla. En tunne enää mitään häntä kohtaan.

Ei sydämessäni ole mitään kylttiä.
Ei siinä lue:
"Hätätilanteessa riko."

Toisaalta, onhan minulla nyt kaikki aika maailmassa. Kaikki se aika annettavaksi Hänelle. Kaikki se aika ja oikeus olla oma itseni - ilman, että minun tulisi tuntea siitä syyllisyyttä saatika sitten hävetä itseäni.  

Niin.
En minä tiedä mitä sinulle sanoa.
En aio todistella tai uskotella.
Mihinkään en ole menossa,
mutta jollet sinä avaa oveasi luottamukselle,
olet sisimmässäsi jo sulkenut minulta pääsyn sydämeesi.