Mies kävi koiraan käsiksi. Tarttui sitä raajasta, retuutti ja heitti eteisen lattialle.

Tervetuloa taloon, pelko.

Meillä asuu pelokas pieni koira. Se kaivautuu kainalooni sohvalle, tulee viereeni iltaisin. Se toivoo, että minä suojelisin sitä kaikelta. Mutta saahan tässä itsekin pelätä. Toivoa aina, että mies ei menettäisi hermojaan ja purkaisi kiukkuaan koiraamme. Tai siis koiraani. Minunhan se on, minun vastuullani - perkeleen kiusankappale - aina mieheni tiellä. En minä tätä halunnut. Tällaista elämää, että aina saa olla varpaillaan ja pelätä seuraavaa hermostumista.

Ulkotakkini taskussa on pieni postikortti. Kortissa on sanoja, paljon merkityksettömiä sanoja sekä anteeksipyyntö. Niin. Kyllähän minä ymmärrän, ei se ollut kenenkään vika. Tavallaanhan minä ärsytin, se oli minunkin vikani, että miehelläni meni hermot. Ja minä lensin päin olohuoneen seinää. Mutta sehän oli vain yksittäinen kerta. Ja kuitattavissa kortilla. Niinhän?

En minä enää jaksa tätä. Liian paljon tuskaa, liian lyhyessä ajassa. Kaikki miehet satuttavat - tavalla tai toisella. Kun luen puolentoista vuoden takaisia kirjoitelmiani, en voi muuta kuin hymähtää. Että tervetuloa vaan taloon, pelko sekä typeryys.