Mies kävi koiraan käsiksi. Tarttui sitä raajasta, retuutti ja heitti eteisen lattialle.
Tervetuloa taloon, pelko.
Meillä
asuu pelokas pieni koira. Se kaivautuu kainalooni sohvalle, tulee
viereeni iltaisin. Se toivoo, että minä suojelisin sitä kaikelta. Mutta
saahan tässä itsekin pelätä. Toivoa aina, että mies ei menettäisi
hermojaan ja purkaisi kiukkuaan koiraamme. Tai siis koiraani. Minunhan
se on, minun vastuullani - perkeleen kiusankappale - aina mieheni
tiellä. En minä tätä halunnut. Tällaista elämää, että aina saa olla
varpaillaan ja pelätä seuraavaa hermostumista.
Ulkotakkini
taskussa on pieni postikortti. Kortissa on sanoja, paljon
merkityksettömiä sanoja sekä anteeksipyyntö. Niin. Kyllähän minä
ymmärrän, ei se ollut kenenkään vika. Tavallaanhan minä ärsytin, se oli
minunkin vikani, että miehelläni meni hermot. Ja minä lensin päin
olohuoneen seinää. Mutta sehän oli vain yksittäinen kerta. Ja
kuitattavissa kortilla. Niinhän?
En minä enää jaksa tätä. Liian
paljon tuskaa, liian lyhyessä ajassa. Kaikki miehet satuttavat -
tavalla tai toisella. Kun luen puolentoista vuoden takaisia
kirjoitelmiani, en voi muuta kuin hymähtää. Että tervetuloa vaan taloon,
pelko sekä typeryys.
sunnuntai, 23. marraskuu 2008
Kommentit